Kullervo – vitun rikottu kakara Kalevalasta

Karjalas asu kaks veljestä, Untamo ja Kalervo. Kalervo oli jo kuollut, kun tarina alkaa, sen suku poltettu, talot ja ihmiset hukutettu vereen. Untamo jäi jäljelle, hymyilee vittumaisesti, ja sen katse seuraa kaikkea. Kalervon vaimo jäi henkiin, mutta se ei ollu mitään onnen hetkeä, vaan orjuuteen viety kärsivä nainen, joka synnytti pojan – Kullervon. Jo syntyessään poika näytti, ettei se tule olemaan mikään tavallinen kakara. Kolmen päivän ikäisenä se repi kapalovyönsä rikki ja särki kätkyensä, naama vakavana, ei yhtään itkua, ei nöyryytystä, vaan täysi raivo, joka pullisti sen pikkuruiset kätensä. Untamo katsoi ja ajatteli, että tästä tulee hyvä orja – vahva, sitkeä ja totteleva. Vitut. Se ei tiennyt, että pojan mielessä kasvaa vain yksi asia: kosto ja raivo, joka ei unohda isän murhaa.

Untamo yritti tappaa Kullervon monta kertaa. Eka se pisti pojan tynnyriin ja heitti järveen, ajatteli että nyt se hukkuu. Kolmen päivän päästä jätkät menivät katsomaan ja löysi pojan istumasta aaltojen päällä, käsi kylmänä ja katse kylmä. Untamon naama valahti liidunvalkoseks, eikä se pystynyt käsittämään. Sit Untamo rakensi rovion, heitti pojan tuleen. Kolmen päivän päästä Kullervo seisoi hiilloksella ja kohenteli kekäleitä hiilikoukulla. Karvankaan ei palanu, eikä se näyttänyt väsyneeltä. Untamo tajusi, ettei tästä pääse eroon, ja viimein se sanoi, että poika saapi tehdä orjan työt, mut muu elämä jää vihan ja koston varjoon.

Kullervo kasvoi orjana, mutta mikään ei mennyt oikein. Kun se oli lapsenvahdiksi pantu, se katkoi lapsen käden ja teki kaiken väärin, ei huvikseen, vaan siksi, ettei tiennyt paremmasta. Sitten se laitettiin kaskenkaatoon, ja se kaatoi koko metsän. Aitanteko epäonnistui – mutta ei sen takia, että olisi tehnyt huonosti, vaan koska se teki aidan, jota ei saanut rikki millään. Viljan puiminen meni ruumiiksi. Kaikki mikä kosketti, meni rikki. Untamo kyllästy ja myi sen halvalla seppä Ilmariselle. Ilmarisen talossa Kullervo määrättiin paimeneksi. Emäntä teki sille eväsleivän ja piilotti siihen kiven. Kun Kullervo söi, sen isän vanha veitsi katkesi siihen kiveen. Se oli ainoa muisto isästä, ja siinä kohtaa pojan päässä napsahti lopullisesti. Se ajoi karjan suohon ja tappoi kaikki eläimet. Lauloi sudet lehmiksi, karhut karjaksi. Kun emäntä meni lypsämään, pedot repivät sen hengiltä. Pohjolan neito kuoli siinä, ja sen muisto jäi seuraamaan Kullervon elämää kuin musta pilvi.

Pitkän vaelluksen jälkeen Kullervo löysi mökin, jossa sen äiti vielä eli. Äiti itki ilosta ja rutisti sitä, isä oli jo poissa. Kullervo yritti elää kunnolla ja tehdä töitä, mutta kaikki meni päin helvettiä. Vene hajos, nuotta repes, kaikki mitä se koski meni rikki. Äiti silti rakasti sitä, vaikka muu perhe oli poissa. Hetken se uskoi, että elämä voisi olla jotain muuta kuin vihaa ja tuhoa, mut kohtalo oli armoton.

Yhtenä päivänä Kullervo tapasi matkalla kauniin tytön. Ne juttele, nauroivat ja istuivat reessä. Hetken kaikki tuntui kevyeltä ja normaalilta, niinku elämä vois olla muutakin. Sitten ne alko puhua suvuista. Hiljaisuus laskeutui. Totuus iski päin naamaa: ne oli sisaruksia. Tyttö huusi, juoksi jokeen ja hyppäsi. Vesi vei sen, eikä Kullervo pystynyt tekemään mitään. Siihen kuoli sen viimeinenkin toivo normaalista elämästä. Sydän murskana Kullervo meni Untamon kylään ja tappoi kaikki. Ei säästänyt ketään, ei ainoatakaan. Jopa oma äiti kuoli siinä verilöylyssä. Talot palo, ihmiset kaatuivat, huudot loppu. Kosto oli tehty, mut ei tuonut rauhaa, vaan vain tyhjyyttä ja pimeyttä.

Kun Kullervo palasi kotiin, mökki oli tyhjä. Äiti kuollut myöhemmin, sisko hukkunut, vain koira oli elossa. Kullervo istui lattialle ja itki, vaelteli metsissä päiväkausia, ei syönyt, ei nukkunut. Lopulta se meni siihen paikkaan, missä oli tehnyt pahimman rikoksen. Kanervat lakastuneet, maa tumma. Se veti miekkansa esiin ja katsoi terää pitkään. Näkyi sen oma vääristynyt kasvot, silmät tyhjinä, iho kalpeana. Se puhui miekalleen ääneen:

“Tappaisitko minut?”

Miekka vastasi rauhallisesti:
“Miks en tappais. Olen juonu viatonta verta ennenkin.”

Kullervo ei epäröinyt. Se syöksyi miekkaan koko voimallaan. Terä meni läpi, kipu oli nopea. Henki lähti. Siihen loppui Kalervon poika. Ei sankarina. Ei voittajana. Vaan rikottuna ihmisenä, joka ei koskaan saanut mahdollisuutta olla lapsi, nuori tai ihminen. Väinämöinen sano myöhemmin, ettei lapsia saa kasvattaa vihassa ja väkivallassa. Sellaisista kasvaa rikottuja aikuisia. Kullervo ei syntynyt pahaksi, hänet tehtiin pahaksi.

Ja se on koko tarinan vitun synkin totuus.